I walk in the air between the rain

Entisessä kodissani on ympäriinsä post-it lappuja, joissa on ohjeistuksia käsialalla, josta en saa selvää; yksi kappale loppuiltaisia omenapiirakoita, ja pikkuveli, joka ei suostu kertomaan, mitä kuuluu, vaikka juttelemme kyllä välillä.

(Sellainen on meillä perustavanlaatuisesti perheen tapakulttuuri, ettei mitään tarvitse kertoa jos ei halua, eikä yleensä haluta.)

Toinen perheelleni tyypillinen ilmiö on se, että kollektiivista tasaista, maanläheistä, hiljaista olemustamme kompensoimaan tulee säännöllisin väliajoin täydellinen kohtuullisuuden tajun puute, niin että nyt kun vanhempani ovat ostaneet vihanneskuivurin, ei talossa enää ole vettä sisältäviä ruoka-aineita (onhan broilerikin melkein vihannes, ja feta) ja luulen, ettei mene kovinkaan kauaa siihen, että mehu ja olut aletaan tarjoilla jauheena.

Viikkoni on ollut levoton ja epävakaa, paitsi maanantai.

Olen vaikutuksille altis. Se lienee monella tapaa selvää. On aina huima kokemus imeä itseensä jonkin asian tai jonkun toisen ominaisuus ja sitten pikkuhiljaa myöntyä luopumaan siitä kun jossain vaiheessa totean, ettei se ole omaani (siinä vaiheessa olen tietenkin aina vähän väärässä, koska joitakin murusia aina jää, halusin sitä tai en). Vähän niin kuin nyt kun olen kykenemätön kirjoittamaan mitenkään muuten kuin Donna Tarttin suomentajan tavalla. Tuntuu melkein siltä kuin olisin jotenkin possessoitu. Ihan omasta valinnastani.

Taipumukseni helpottaa pelleilyä, koska sen kanssa on helpompi tehdä parodiaa. Aloitin hollannin opinnot, ja sekin auttaa, koska sitä on mahdotonta yrittää lausua ilman että tekee samalla pilaa koko kielestä.

Ja koska olen nyt lukenut kokonaisen kirjan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, aion siteerata sitä. Se kuuluu näin:

"Does such a thing as 'the fatal flaw,' that showy dark crack running down the middle of a life, exist outside literature? I used to think it didn't. Now I think it does. And I think that mine is this: a morbid longing for the picturesque at all costs."

Jotenkin tiedän, että mikäli saan joskus elämässäni vielä todella pahasti kuonooni, johtuu se siitä, että olen käsitellyt jotakin vain mahtavana tarinana.

Joskus on mukavaa aloittaa aamunsa huonosti.

Heräsin, tai havahduin jonkinlaiseen todellisempaan tietoisuuteen joskus ennen kuutta, pahoinvoivana ja päänsärkyisenä (enemmän levottoman, unettoman yön kuin alkoholin vaikutuksesta, mutta yhtä kaikki). Kävin epämiellyttävässä suihkussa, jonka veden lämpötila ei missään vaiheessa muuttunut ihan sopivaksi, pukeuduin ja keitin kupillisen naurettavan vahvaa kahvia (laitoin siihen vähän vaniljaa itseni armahtaakseni), jonka menin nauttimaan parvekkeelle, aneemisen, harmaan, miellyttävän kolean syysaamun ja aamuisen kaupungin huminan keskelle. Pikapuuroaamiaiseni oli violettiin vivahtavan harmaan väristä klimppistä mössöä, kahvi rangaistuksenomaisen paksua, vähän matkan päästä kuuluivat joka-aamuiset työmaaäänet ja kaikki oli niin kauheaa etten lopulta voinut lakata nauramasta.

Tänään olen herännyt levottomana ja vähän kärttyisenä, ja sitten keittänyt kahvia ja pistänyt Jarkko Martikaisen laulamaan soittimeeni ja ollut sen koommin nousematta sängystä.

Me olemme nyt sellaisessa suhteemme vaiheessa, kahvi ja minä, ettemme voi olla päivääkään erossa toisistamme. Pelkään kyllä kaikenlaisia riippuvuuksia, tämän suhteen olen vain jotenkin luovuttanut, koska jollain tapaa pidän siitä, sekä ulkopuolisille näkyvänä henkilökohtaisena vinksahduksena että sen puolesta, millainen olo siitä tulee. Naurettava pieni tarve kapinoida omaa itseään vastaan, luulisin, elän sillä tavalla suljettua ja hyveellistä elämää että kauhea kofeiinin kulutus tuntuu jotenkin jännittävältä.

Eikä kyse ole oikeastaan siitäkään, että tämä itsessään olisi mitään kapinointia, se on vain määrä muistuttaa siitä, että antaisin joskus olla ja rynnistäisin outoihin paikkoihin itsestäni riippumatta.

(Ikävöin vähän pöhkösti yhtä tyttöä, jonka kanssa asuin vähän aikaa aika kauan sitten, ja hänen tapaansa soittaa Tommi Liimatan soololevyä uudestaan ja uudestaan koska ei voinut mitään muuta ja vähän myös hänen melodikaansa, joka soitti usein Walk the Linen alkua. Hieno nainen.)

SMG-kauteni liukui pienten jammailevien amerikkalaisten sivupolkujen kautta runollisen metsäiseen suomalaiseen taiderockiin. Tämä yhteyksien suhteellisuus on vieläkin hämärän peitossa; kuuntelenko musiikkia, koska tuntuu tältä, vai tuntuuko tältä, koska kuuntelen tätä musiikkia, ja jos jälkimmäistä, miten hauras ja muotoiltavissa persoonani sitten on jos noin kymmenen runon kuuleminen muuttaa lennokkaasti sen, miten suhtaudun maailmaan ja hahmotan itseni? Rupean kirjoittamaankin jotenkin eri tavalla.

(On muuten mahtavaa miten paljon erinomaista musiikkia suomesta tulee. Muita hyviä asioita tällä viikolla: Ville Rannan Sade, Bill Brysonin A Short History of Nearly Everything, hyvin hyvin hyvin etäinen häivähdys lähestyvää syksyä eilisessä täydellisessä kesäyön tuoksussa.)

Pidän myös rauhoittumisesta kovasti, siitä tunteesta kun adrenaliini lähtee jonnekin muualle ja sitten onkin valmis myöntämään, ettei ole mitään hätää.

Olen tähän mennessä ollut hurjan tyytyväinen tähän kesään, koska on ollut ystäviä ja saunomista ja järviä, ympäriinsä pyöräilyä, rokfestareita ja rusketusrajoja ja muutama hyttynenkin täydentämään ihanaa stereotypiaa. Toivoisin vielä yhtä täysin tolkutonta ukkosmyrskyä.

En pysty keskittymään.

Luulin sen johtuvan siitä, että olen liian tyytyväinen, mutta en tietenkään ole, haluan vain niin paljon kaikkea (istua hämmentyneenä missä lie rautatieasemalla, tehdä taidetta jonkun sellaisen kanssa jolle ei tarvitsisi erityisemmin selittää; merkityksiä, ajatuksia, muistoja, ymmärrystä, suuntia; juoda aamukahvia hengitys höyryten jossain ihan muualla; rakastua holtittomasti) etten saa kiinni mistään, mitä jo on.

Tämän takia en ole hetkeen kyennyt tekemään mitään muuta kuin lojumaan ympäriinsä SMG korvissani. En vielä hahmota, onko innostukseni yhtyeeseen syy vai seuraus, banjo on joka tapauksessa mahtava asia.

(Runotyttökauden tunnistaa aina puolipisteen ylikäytöstä. Kesä tekee sellaista.)

Kun ei tiedä, eikä välitä, mikä hetki on menossa, eikä oikeastaan mistään muustakaan. En oikein ymmärrä tätä rakennetta, ikään kuin on tyytyväinen mutta ei yhtään, eikä välitä mutta kaikki on okei, ja huominenkin tulee ja eilinenkin meni ja hittoakos tässä, ja kaiken kaikkiaan luulisi, että leppoisin olotila ikinä mutta tämä on oikeastaan aika kauheaa.

(Sitten huomaa marisevansa eikä ole ihan varma, onko se oikeutettua, yleensä kai ei, mutta ei näin varmaankaan tule onnelliseksi.)

Sain tehtäväkseni listata rakastamiani asioita (10), jotka alkavat e-kirjaimella. Voin tehdä sen nyt jos vaikka innostuisin.

1. Elintoiminnot, esim. sydämen syke ja verenkierto, jotka ovat outoja ja mahtavia kun sitä yhtään ajattelee, ja hengittäminen, joka on aina miellyttävää.

2. Edelliset kesät, varsinkin parvekkeilta ja rautateiden varsilta muistoina koettuina; muistan kesäisin kaiken aina tuoksuina ja olotiloina. Se on aika vaikuttavaa aina.

3. Ehtoo ja muut vanhanaikaiset sanat, joita voi käyttää silloin kun sitä vähiten odotetaan.

4. Eksentrisyys eli omalaatuisuus varsinkin silloin, kun joku ei vain osaa olla mitenkään muuten.

5. Eksyminen, konkreettisesti tai henkisesti, minne vaan, ks. myös kohta kotiin löytäminen (jota ei ole).

6. Eleet, maneerit, habitukset; ihmisten fyysiset tavat olla, liikkua, kantaa itsensä ja ilmaista asioita sanattomasti, ja tavat, joilla he näissä suhteissa toisistaan eroavat.

7. Ex tempore, koska spontaaniudesta tulee sellainen olo että näin kuuluu olla.

8. Elämänilo, koska sellaiset, jotka hahmottavat mitä niillä on, on usein hurmaavia monella muullakin tapaa.

9. Etäisyydet; matkustaminen on hurjan ihanaa ja ihmisiä pitää joskus kaivata että niitä osaa arvostaa ansaitusti.

10. Etnomusiikki, varsinkin semmoinen missä on rummut joihin on pakko vähän hytkyä.


(Milloin syödään? Onko jo uniaika? Pitääkö mennä töihin? Ihan kiva, ihan sama.)

Pääni toimi joskus.

Kun kaikki muu on mennyt, voi käydä lenkillä (ei millään tyhmällä rääkillä vaan sellasella että voi haistella kesää ja rautateitä ja hengittää, nauttia tyhmästä ruskeasta joesta ja istua penkillä hyttysten syötämänä ja muuta) ja harrastaa taidetta (La Maison en Petits Cubes on hyväksi mielelle ja sielulle eikä tarvitse osata ranskaa edes).

En osaa päättää odottelenko kesää vielä vai nautinko sitä. Kaiketi se kertoo jotain. Aamuisin odottelen ja iltaisin nautin, luulisin. Toistaiseksi olen epäonnistunut luvattomalla tasolla ainakin yhdessä tentissä (jos lukee viikon tauotta ja sitten menee katsomaan hämmentyneenä kysymyspaperia niin onko se merkki siitä, että pitäisi tehdä elämällään jotain muuta? En ole tottunut siihen, etteivät asiat suju helposti) ja sitten ollut täysin hukassa kun tentin poismenon jälkeen mikään ei oikeastaan käynnistä aivotoimintaa ennen kuin on pakko lähteä töihin. Lienee mahdollista ikävystyä järjiltään vaikka olisi tekemistäkin.

En edes osaa kirjoittaa mitään, olen ajatellut niin vähän viime aikoina. Ihan kammottavaa, oikeastaan. Ehkä yritän uudestaan joskus tulevaisuudessa.

Huomaan taas olevani oikealla alalla kun yritän kirjoittaa politiikkaan liittyvää esseetä ja päädyn vain harjoittamaan vielä kolmannen sivun verran kaikenlaista semanttis-terminologista nillitystä.

Keskimäärin päiväni mukavin osa on tätä nykyä se, kun yhdeksän jälkeen pyöräilen töistä auringonlaskuun kevätsoittolistani (Scandinavian Music Group, Scissor Sisters, PMMP, Indigo Girls, ja muita) korvissani, yleensä on myötätuuli ja matka on muutenkin lähinnä loivaa alamäkeä enkä ole enää töissä ja kaikki näyttää maalaukselliselta ja tuoksuu kesältäkin vielä.

On muitakin mukavia osia päivässä, kyllä. Ajattelin opetella suhtautumaan työpaikkaani jotenkin zenisti ja käyttää sitä lähinnä empiiriseen sosiaaliseen tutkimukseen rahanhankkimisen ohella, lopun ajan voin sijoittaa jonnekin hengauksen ja riehumisen välimaastoon ystävien keskelle, ja ehkä yrittää jossain vaiheessa vähän opiskella. Aurinkoa ja piknikkejä ja kakkua, je?

Matkakuume kyllä vaivaa. Taas se alkaa.

Wolverine oli ehkä maailman paras elokuva suunnilleen (niin että kaikki muut varmaankin inhoaa sitä) ja mulla on vapaapäivä, joten voin näin muutaman päivän irkkumusiikkisekoilun jälkeen harrastaa taiteellisesti ja henkisesti merkityksellistä sävellystyötä (Singing dum diddle diddle/Dum diddle do/Where will you be, Logan?/Where will you go?) ja kerätä päätäni noin muuten. Toivoa on?

Paras päivä on hauskaa, luontevaa, huomion vievää rupattelua tuntemattoman vierustoverin kanssa espanjanluennolla, erinomaista kahvia, epärutinoitunutta hiimailua ympäriinsä maailman parhaiden poikien kanssa, tarvetta Sacher-leivoksille, hyvää ruokaa, West Wingiä ja kissan paijaamista <3

Viikon reissun jälkeinen olotila: sekava rutiineista irrottautuneella tavalla ja sen aiheuttama lievä euforia, järjetön väsymys, lievä fyysinen kipu erityisesti jalkojen paikkeilla, hilpeä epätoivo tämänpäiväistä tenttiä kohtaan. Arvostan mitä omituisimpia pikkuseikkoja kotonani.

Eikä minkäänlaista käsitystä siitä, paljonko loppukuuksi on rahaa (ei paljoa).

Toisaalta huvittaisi myydä koko omaisuus ja vaihtaa elämäntapa jotenkin järkevämmäksi.

Kaikki tuoksuu jännittävältä. Pidän aamuauringon ja verhojeni aiheuttamasta lämpimästä valosta, ja kotona olemisen tunteesta (toistaiseksi taas) ja jotain romanttista on siinä, ettei kaapissa ole kuin mehutiivisteen jämät, sokeripurkki ja viikon vanhaa hernekeittoa.

Olen Cardiffissa niin jarjettoman mukavassa ja kodikkaassa hostellissa etta siina lakkasi jo kauan sitten olemasta mitaan jarkea. Lontoo oli vetoava ja varikas. Torchwood 1 etsitty, huomenna Torchwood 3. Matka jatkuu <3

Sitä paitsi eniten ottaa päähän elämän jaksottaminen, keinotekoisten kokonaisuuksien muodostaminen, ajan jakaminen tähän hetkeen ja oikeaan elämään joka tapahtuu sitten joskus keski-ikäisenä ja ylipäänsä miten voi elää niin että pitää kutakin kokemaansa hetkeä vain välietappina johonkin, ikään kuin saavutusten määrän kasvu jollain tapaa lisäisi hetkien merkitystä, ilman että on suurimman osan ajasta lohduttoman murheellinen?

Yritin työstää opiskelujani mutta hermostuin kesken kaiken sillä tavalla, että oli pakko rynnätä ostamaan hirvittävä määrä karkkia.

Aina välillä yritän ymmärtää malleja, joita minulle sanattomasti tarjotaan, ja lopputulos on aina: istun jossain tarpeettoman tuohtuneena ja äkillisen runollisena ja mieleni tekee käyttää kaikkia välimerkkejä väärin; tai olla käyttämättä, eihän mikään lopultakaan kuvasta taiteellista turhaumaa ihan samalla tavalla, kuin lause, joka ei lopukaan pisteeseen

(Kuin cliffhanger tv-sarjassa, joka ei koskaan jatkukaan. Haha.)

Olen harrastanut viime aikoina kaikenlaista otteen saamista (jostain syystä tunnen olevani sitä enemmän inessä siinä mitä tapahtuu, ja missä olen, aina silloin, kun kaikessa tuntuu olevan mahdollisimman vähän järkeä, mielellään sellaisella kosminen mitättömyys -tasolla tilanteessa, jossa kosmisuuskin on mitätöntä) ja sisäisen oraattorin löytämistä ja asiakaspalvelua ja nyt pitäisi oikeastaan selvittää vain: 1. miten ollaan tarpeen mukaan kontrolloidusti kärttyisiä (viitisentoista vuotta uinunut temperamenttini on alkanut heräillä kuin suuri Cthulhu, enkä kaiken tämän ajan jälkeen tiedä, miten sen kanssa eletään) ja 2. miten pidetään kiinni tärkeistä asioista ja hyvästä mielestä, sillä, totta puhuen ja kaikesta huolimatta, nyt on aika hyvä mieli ja jos kevääni muuttuu kesäksi tällaisella asenteella niin en varmaankaan valita mistään suuremmasta ennen syyskuuta.

Haluan haahuilemaan ympäriinsä varhain aamulla paikkoihin joita en tunne.

(Olen siinäkin suhteessa siis hyvässä tilanteessa.)

Löydän sen aina välillä. Sen hetken kun istuu sohvannurkassa ja juo teetä ja hoitaa opinnollisia velvollisuuksiaan pois alta rauhallisesti ja hyväntuulisesti, ajoittain innostuneestikin. Hetkeen ei muista, miksi on tapana murehtia. Asioita voi myös tehdä.

Hetken kuluttua se on poissa, tietenkin, jos olisin järkevä niin kirjoittaisin jotain ylös aina kun saan siitä kiinni niin että olisi jotain, mihin palata, kun huolikurimus uhkaa imaista mukaansa.

Olin esimerkiksi eilen vähän aikaa sitä mieltä, että selviän ensimmäisistä viikoista töissä ihan hyvin, mutta nyt on sellainen olo että olen yksin ja lohduttomana kiireisen ja sekavan kassatyöskentelyn autiomaassa, jossa kukaan ei vastaa kun yritän huutaa tiedustellakseni, mitä piti tehdä, jos asiakkaalla onkin alennuskuponki. Näen tästä varmaan vielä painajaisia.

Lakkasin jossain vaiheessa toissaviikkoa hahmottamassa loppukevään opiskelusumaani ja oikeastaan tiedän tilanteesta vain sen verran, että ymmärrän, jotenkin sumeasti, velvollisuuksien vaanivan minua verenhimoisesti virnistellen jokaisen edessäni metafyysisesti tai muuten sijaitsevan kulman takana.

(Tuntui kyllä hurjan kesäiseltä kun poljin keskiviikkoaamuna auringonpaisteisessa, viileässä ilmassa Kaarinaan. Mulla on suuria odotuksia tälle vuodelle ja kesälle erityisesti, ei vähiten siksi, että viime kesä oli niin heikko esitys.)

Uusi suosikkisanani on pelleily. Se on niin mahtavan joustava sana. "Tämähän on ihan kauheaa pelleilyä" ilmentää syvää halveksuntaa jotakin naurettavaa, typerää, lapsellista toimintaa, kohtaan ja "Joskus täytyy muistaa vähän pelleillä" heittää merkityksen ihan päinvastaiseksi, koska eihän se nyt käy että aina ollaan fiksuja ja vakavia, sehän on ihan hölmö idea ja tylsääkin tulee. "Sehän on ihan pelle!" viittaa ihan täyteen daadaan ja sitten kun vaihtaakin vähän niin, että sanoo "Se on vähän pelle" hyväntahtoisesti hieman hymyillen, niin pelle onkin äkkiä ihan symppis tyyppi ja sillä on ehkä huumorintajuakin.

Vaikka ehkä kyse on lopultakin enemmän puhujien huumorintajun vaihtelusta, mitä sanan käyttöön tulee.

(Olen miettinyt tätä paljon viime aikoina. Jotenkin tuntuu siltä, että pidän ihmisistä koko ajan vähemmän ja vähemmän yleisesti ottaen ja kärsivällisyyteni kaikkea hankalampaa sosiaalista kanssakäymistä kohtaan on kadonnut kokonaan, haluan vain että koko ajan menee hyvin ja helposti ja että kaikki tajuaa kaiken jo ennen kuin niille on sanonut mitään. Kohtaan siis enemmän pellejä ensimmäisessä merkityksessä kuin toisessa, ja sehän on aika järjetön tapa olla. En pidä siitä tyylistä, johon yliopistoympäristössä tunnun koko ajan ajautuvan - että puhuu hienosti ja ehkä jotain järkevääkin ja sitten jos joku ei ymmärrä jotain niin lähinnä turhauttaa liikaa että voisi olla tilanteessa edes paikalla enää. Ihan niin kuin olisi unohtanut kokonaan jonkun oleellisen osan kommunikaatiosta. Tämä menee vähän vaikeaksi.)


Olen käynyt paljon kirjastossa, nyt luen Tove Janssonia, Daniil Harmsia, Truman Capotea ja suomalaista sarjakuvaa.

Hiimailla on myös aika mainio sana.

Onneksi kohta pääsee matkalle.

Olen huomannut, että jotenkin hyvin intuitiivisesti määriteltynä kesä alkaa, kun alkaa loma, talvi alkaa, kun yhtäkkiä on pimeää ja kylmä, ja syksy jotenkin vain hiipii paikalle. Kevät tulee jännittävinä muutaman sekunnin väläyksinä, kun lopputalvesta alkaakin äkkiä muistaa, vähä vähältä, miltä kesä tuntuu. Se on sellainen välivaihe.

Se liittyy jotenkin valoon, kun lumen sulaessa (ja muutenkin) värit palaavat, aamut alkavat ennen keskipäivää (no, joillekin) ja kun kylmä loppuu, asiat alkavat tuoksua. Tuoksuihin liittyvät mielleyhtymät on muutenkin hauskoja: lenkkipolkuni kulkee rautatiesillan alta, ja sen alla tuoksui pakkasillakin jatkuvasti kesältä, ja vaikka se on oikeastaan ihan kauhea löyhkä, se saa nostalgisen hyvälle tuulelle, ainakin hetkeksi.

Kevätväläykseni alkoivat oikeastaan kunnolla eilen (olen ilmeisesti jotenkin aika mainiosti mukana maailman menossa, kun aloitan kevätpäiväntasauksena), kun pyöräilin kuivilla kaduilla, joiden hiekoitukset oli lakaistu sivuun, ja jatkuivat tänään, kun heräsin ensin siihen, että aurinko paistoi ikkunasta suoraan silmiini, ei vain niin, että se olisi sattunut olemaan oikeassa kulmassa ikkunaani ja minuun nähden, vaan niin, että valoa yksinkertaisesti oli niin paljon että oli oikeastaan yhdentekevää, miten sitä yritti sulkea ulos.

Unohdan aina, miten hölmöllä tavalla olen valoriippuvainen.

Eilen yritin parhaani mukaan viettää kurjaa opiskelupäivää, opiskelijaruokalalounaanikin oli ympärille pälyilemistä ja näkymättömyyden tavoittelua tuttuihin törmäämisen pelossa (tietäähän sitä, mitä siitä tulee). Välttelin myös yliopiston kirjastoa suunnilleen samoista syistä. Tietenkin lopulta ehdin juuri kävellä sisään ensimmäiseen jotakuinkin turvalliseksi määrittelemääni rakennukseen, kaupungin pääkirjastoon, kun törmäsin Dylaniin. Tietäähän sitä, mitä siitä tulee. Myöhemmin Peukaloinen kävi teellä, ja kyllähän kaikenlaiset ei-rutiininomaiset kohtaamiset ovat hyväksi mielelle ja sielulle.

(Se kyllä pitää sanoa vielä. Hitto että inhoan rutinoitumista.)

Tämä on jokakeväinen Here Comes the Sun -otsikoitu kevätentryni, ja tänään on ensimmäinen päivä koko vuonna kun olen vilpittömän innostunut olemassaolosta itsestään.

It's alright.

Olen pohtinut syntyjä syviä.

Ensinnäkään en ole henkilökohtaisesti toistaiseksi liikuttanut eväänikään edistyäkseni opiskeluissani, vaikka tuntuu siltä, että menen koko ajan tuhatta ja sataa ja siitä huolimatta pitäisi vain koko ajan ottaa itseä niskasta kiinni vähän lisää. Pidän silti kynsin hampain kiinni oikeudestani vapaa-aikaan, menee vähän kynttilän polttamiseksi molemmista päistä, mutta minkäs teet.

Toisekseen olen ihmetellyt sosiaalisia suhteitani ja todennut (vaikka ihan aikuisten oikeasti tarvitsen esim. miestä suunnilleen yhtä paljon kuin kala polkupyörää), että olen viime aikoina vähän laiskistunut sosiaalisesti ja ajattelin pistää joitakin tikkuja ristiin asian tiimoilta jahka keksin, miten.

Olen jotenkin ollut viime aikoina taipuvainen toivottamaan aika monia asioita sinne, missä pippuri kasvaa, mutta ehkä sillekin löytyy pätevä selitys jostain stressin ja hormonikierron rajamailta (naisenahan saan perustellusti olla kuin perseeseen ammuttu karhu vähintään kerran kuussa).

Loppupeleissä tuntuu kyllä siltä, että pullat ovat ihan hyvin uunissa: olen yliopistolla yhä kuin kala vedessä ja lisääntyvissä määrin samalla aaltopituudella useiden ihmisten kanssa, niin että elämä on (laiffia, ja muutenkin).

( Sarjakuvapäiväkirja V, VI, VII, jne )

(Tässä oli kaikki viime marras-joulukuulta noin viime viikolle. Olen nyt teknisesti ottaen tehnyt yli kuusikymmensivuisen sarjakuvatarinan, se on aika siistiä.)

En pidä stressistä enkä pointittomista tehtävistä enkä staattista esittävistä olotiloista.

cud⋅dle
Origin:
1510–20; perh. back formation from ME cudliche intimate, affectionate, OE cūthlīc, or from ME cuthlechen, OE cūthlǣcan to make friends with


Olen pohtinut halauksia.

Erilaisia halauksia ja erilaisia halaajia.

Elän aika halauspitoisessa ympäristössä.

On onnitteluhalauksia, joista jotkut ovat pitkiä ja sydämellisiä ja toiset nopeita, tavanmukaisia ja kömpelöitä (niiden aikana sanotaan "no niin" ja taputetaan selkään). Sellaisia halauksia, joita harrastaa läheisten ystävien kanssa ilman mitään sen suurempaa syytä (paitsi se, että se on kivaa, mikä oikeastaan on aika suuri syy). Kohteliaisuushalauksia, kun joukosta lähtiessäsi olet jo halannut joukon viidestä ihmisestä neljää, etkä voi jättää viimeistä halaamatta, vaikka kyseessä ei olekaan ihminen, jota missään muussa tilanteessa todennäköisesti tulisit halanneeksi.

Joskus käy niin, että ihmisistä, joiden kanssa olet kohteliaisuushalausväleissä tulee ihmisiä, joita halailet muuten vaan. Kehitys on vaivihkainen. Tarpeeksi monta kohteliaisuushalausta muuttaa tilanteen ennen pitkää niin luontevaksi, että siitä tuleekin vahingossa tapa.

On jälleennäkemishalauksia ja jäähyväishalauksia, ja joskus ei ole ihan varma onko halaus ihan sovelias ja molemmille osapuolille okei, koska viime kerrasta on niin kauan, tai koska ensimmäistäkään ei ole vielä ollut. Joskus ne ovat riemukkaita ja haikeita ja ihania.

Yllätyshalauksia, jotka ovat yllättäviä siksi, ettet odottanut, että joku haluaisi halata sinua, tai koska et odottanut sitä tiettyä halausta sillä hetkellä, tai koska et odottanut, että joku halaisi tietyllä tavalla. Joskus halaajana on joku, jota et oikeastaan halunnut halata. Asenne voi muuttua tai olla muuttumatta halauksen jälkeen.

Joukkohalauksia, jotka jossain vaiheessa lakkaavat olemasta halauksia ja muuttuvat mukavaksi solmuiseksi kasaksi.

Sietämättömän mukavia lusikoitumishalauksia kun lojuu tai nukkuu jonkun vieressä (tuplalusikoitumishalauksia kun nukkuu tai lojuu kahden ihmisen välissä, ihmisten lukumäärää voi muutenkin lisätä tahtonsa mukaan; the more the merrier); sylissäolohalauksia, joiden nimi kertoo kaiken, paitsi hiusten silittelyn; selviytymisen jälkeisiä hepottuneen riemastuneita halauksia (esiintyvät myös miehisemmissä piireissä urheilukisojen yhteydessä).

Geneerisesti miehisiä halauksia, but we're so not gay, man.

Lohtuhalauksia, joita joskus tarvitsee niin pitkään, että niistä kehittyy lusikoitumista tai sylissäoloa. Halauksia, joita joskus muuten vaan tarvitsee niin pitkään, että niin pääsee käymään.

Niitä halauksia kun ei voi olla halaamatta kun tykkää jostakusta niin silmittömästi.

Joitakin muitakin vielä, varmaankin.

Halaustavoiltaan ihmiset jakautuvat eräänlaiselle janalle. Toisessa ääripäässä ovat he, jotka systemaattisesti halaavat kaikkia niin kuin haluaisivat pitää greipinmentävän välin halattavaansa, muodollisen oloisesti, joskus ihan sydämellisestikin, mutta aina ikään kuin poskisuudelmien kaltaisena eleenä. Toisessa sijaitsevat he, jotka vaikuttavat viettävän suuren osan ajastaaan keräten itseensä ympäristöstään lämpöä ja rakkautta, ja jotka kokevat jollain tapaa velvollisuudekseen levittää niitä kaikille ympäristössään niin kuin parhaiten kykenevät.

Välissä on heitä, jotka halaavat nopeasti mutta voimakkaasti; heitä, jotka taputtavat selkään merkitäkseen halauksen loppua (joskus heti kun halaus on alkanut); heitä, jotka halaavat vähemmän tuttuja greippi välissä ja tutumpia suurella lämmöllä (kuten varmaankin useimmat); heitä, jotka eivät halua päästää irti ja heitä, jotka tavallaan haluaisivat olla päästämättä irti, mutta eivät uskalla.



On myös blogimerkintöjä, jotka ovat läheisyydenkaipuulle kuin Pieni suklaapuoti makeannälälle.

Pussillinen hyvää irtoteetä, 3,60€. Pieni pullo viskiä, 8,95€. Mukava ystävä kokkaamassa keittiössäsi, kun itse leikit muovailuvahalla - priceless.

On tapoja hoitaa flunssaa.

Varmaankin tämän päivän ohjelmaani kuuluvat sohvalla röhnöttäminen ja lumisateen katselu runotyttömäisessä hiljaisessa mietteliäisyydessä toimivat myös. Aion myös keittää koko päiväksi riittävän pannullisen teetä, tehdä rauhassa kouluhommia ja katsoa salaa Pasilaa youtubesta.

Onnistuin eilen muotoilemaan pään hahmolle, joka näyttää siltä kuin "joku olisi yhdistänyt Ron Perlmanin ja Mickey Rourken ja tehnyt siitä Nightmare Before Christmas -hahmon" ja olen siitä aika ylpeä.